Tammikuu 2012 on yhä muistissani hyvin selvästi, ensimmäisestä irtisanomisestani oli kulunut vuosi. Ansiosidonnaista tukea oli jäljellä noin 250 päivää, aloin olemaan ahdistunut ja toivoton. Horisontissa häämötti huoli ja epätoivo – arki pitkäaikaistyöttömänä ja luopuminen useasta itselleni tärkeästä asiasta, joihin en enää pystynyt tai halunnut. Reilun 10-vuoden ura ja tekemiset olivat menettäneet arvonsa, kokemukseni ja osaamiseni ei ollut enää tarpeellista, eikä se käynyt kaupaksi. Koulutukseni oli vanhentunut. Miten vajosinkaan tähän ajatusmaailmaan?

• Olin liian optimistinen uuden työpaikan suhteen, ajattelin että irtisanomisajalla (peräti 2kk) saan kahta palkkaa, uuden työn ja irtisanomisajan palkan… kuinka väärässä olinkaan! Todellisuudessa toimialan kilpailuasetelman murros jäädytti työmarkkinan, uusia työpaikkoja ei enää perustettu, rekrytointisulkuja oli päällä. Toisaalta tutkintoa (kasvatustieteet) vastaavaa työtä en ollut tehnyt (työkokemusta ei siis ollut), kaupaksi käyvää erityistä osaamista ei ollut ja yleistä osaamista oli tarjolla muutenkin. Tätä todellisuutta en nähnyt, tai en halunnut siihen uskoa.

• Hain kaikkea mihin koin kelpaavani, ”voinhan tehdä tätäkin työtä” -asenteella! Hakemisessa määrä korvasi laadun. Todellisuudessa jokainen turha hakemus söi ammatillista identiteettiä ja itsetuntoa. Tätä en ymmärtänyt, ja kun ymmärsin hakemusten määrä ja sitä seuranneet ”valintamme ei kohdistunut Sinuun” palautteet olivat tehneet tehtävänsä; ammatillinen identiteetti ja –itsetunto olivat vajonneet olemattomiin.
• Hain töitä pakonomaisesti 8-tuntia päivässä ja 7 päivänä viikossa. Otin kehotuksen ”työnhaku on työtä” liian konkreettisesti – tein ylitöitä työnhakijana! Normaalia elämää ei ollut, koska elämä oli (yhtä) työnhakua.
Työnhakemisen kaari etenee avoimen paikan löytämisen riemusta, ”mahdollisesti saan tämän työn” ajattelun toiveikkuuteen, optimistiseen odotukseen ja päätyy useimmiten pettymykseen.
• Pettymysten toistuessa murheen määrä kasvaa ja huolet alkavat kasaantumaan ja konkretisoitumaan.
• Aloin ajattelemaan, että minussa oli vika ja syy irtisanomiselle. Syytä irtisanomisella ei pääsääntöisesti kerrota, ”tuotannollisista ja taloudellisista syistä” antaa mahdollisuuden hyvinkin itsekkäälle ja negatiiviselle tulkinnalle ja spekulaatiolle.

Seuraavaksi itse asiaan eli ”lyhyt selviytymisopas irtisanotulle”:

1. Ole realisti – sinulla on mahdollisesti hyvä ja täsmällinen tutkinto, ylläpidetty ammattitaito ja todella hyvä kokemus! Jatka ylläpitoa, älä sorru yli- tai alimielisyyteen.
2. Arvioi kriittisesti työmarkkinaa ja tarvittavaa ammattitaitoa, etsi faktatietoa – tarkista alueesi työmarkkinabarometri (esim. TE-keskukset), niin hahmotat minkälaista osaamista tarvitaan ja missä. Perusta käsityksesi tilanteesta ja kompetenssistasi faktaan – älä tunteeseen.
3. Kaikkea ei kannata hakea – harkitse tarkkaan – työpaikkoja tulee ja menee! Hakemuksissasi älä painota liikaa sitä, mitä sinä olet saanut aikaan tai mitä olet tehnyt ja osaat – painota sitä, mitä lisäarvoa voit tuoda osaamisellasi ja kokemuksellasi työnantajalle.
4. ”Pitää työmarkkinoita silmällä” on eri asia kuin valvoa yötä päivää ja odottaa, että sinne tulee jotain haettavaa. Älä anna työnhaun olla elämäsi tärkein asia.
5. Pidä vanhoista rutiineista, ystävistä kiinni ja yritä nauttia vapaudesta. Aloita jokin uusi kiinnostava harrastus!
6. Skaalaa taloudelliset menosi nykyiseen tulotasoon.
7. Ensimmäistä kertaa aikuisen elämässäsi sinulla on mahdollisuus miettiä mitä haluat tehdä ”isona”. Käy läpi eri vaihtoehtoja, josko punainen lanka löytyisi. Tutki eri koulutus– ja rahoitusvaihtoehtoja. Mieti kuinka paljon (aikaa ja rahaa) voit ja pystyt sijoittamaan uuteen koulutukseen.

Luo itsellesi realistinen plan B, mihin itse uskot. Tämän plan B:n tulee olla nimeltään uusi alku. Mitä nopeammin löydät tämän ajatuksen ja lähdet sitä toteuttamaan, sitä todennäköisemmin vältyt kokemaltani.
• Ole optimistinen ja hymyile! Sinä et ole syypää siihen, että sinut irtisanottiin! Sinussa ei ole siis mitään vikaa!
Oma ensimmäinen irtisanominen alkaa olla käsitelty, omalla kohdallani aikaa kului viisi vuotta siihen, että subjektiivisesti koen, että minä hallitsen työtilannettani – ei kukaan muu. Toivottavasti sinä löydät oman reittisi nopeammin!

Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *